Kun lapsi suosii toista vanhempaa

Vaiheet, joissa vain toinen vanhempi kelpaa nukuttamaan, lohduttamaan tai hakemaan päiväkodista, ovat yleisiä ja menevät aikanaan ohi. Joskus lapsi suosii samaa vanhempaa aivan kaikessa, joskus hän erottelee kullekin vanhemmalle sopivat puuhat ja askareet hyvin tarkkaan. Yleensä nämä vaiheet tulevat ja menevät lapsen kasvaessa. Jotkut lapset ovat kuitenkin erityisen voimakastahtoisia, ja heillä voi olla järkähtämättömiä mielipiteitä pidemmän aikaa.

Miksi lapsi suosii toista vanhempaa?

Usein lapsi turvautuu siihen vanhempaan, joka pystyy viettämään eniten aikaa hänen kanssaan. Kiintymyssuhteita muodostuu nimittäin juuri lähellä oleviin ihmisiin, jotka vastaavat lapsen tarpeisiin. Siksi onkin hyvä pyrkiä jakamaan vastuuta ja lapsen kanssa vietettyä aikaa heti alusta saakka. Mikään yleispätevä ratkaisu tämä ei kuitenkaan ole. Lapsi voi silti alkaa takertua enemmän tai vähemmän selvästi juuri äitiin tai isään – kotona olevan sijasta hän saattaa esimerkiksi olla erityisen kiinni vanhemmassa, joka tulee päivän päätteeksi töistä kotiin.

Kun vauva on vielä aivan pieni, hän hakeutuu yleensä tutumpaa syliä ja tuoksua kohden. Lapsen kasvaessa takertuminen yhdistyy selkeämmin siihen, että lapsi ikävöi toista vanhempaa ja kokee tarvitsevansa häntä, esimerkiksi äidin hauskaa tapaa kertoa satuja tai isän pehmeää hampaanpesutekniikkaa. Syynä on, että vanhemmat ovat yksilöitä, joilla on myös erilaiset suhteet lapseen ja omat tapansa olla tämän kanssa. Tämän vuoksi toinen vanhempi ei voi myöskään täysin korvata toista. Tätä voi kokeilla suhteuttaa omiin vanhempiinsa ja siihen, millainen oma suhde kuhunkin heistä on tai oli. Tämä ei tietenkään tarkoita, että jompikumpi suhde olisi välttämättä toista parempi tai huonompi, vaan lapsen tarpeet kyseisellä hetkellä ovat erilaiset. Lapsen mieli voi myös muuttua nopeasti: vanhempi, joka vastikään tunsi itsensä torjutuksi, onkin yhtäkkiä suursuosikki.

Miltä vanhemmista tuntuu?

Vanhemmat saattavat luonnollisesti reagoida hieman eri tavoin, kun lapsi ripustautuu toiseen vanhempaan ja haluaa olla vain tämän kanssa. Erityisen raskasta voi olla, jos vain toinen vanhempi kelpaa kaikkiin tehtäviin pukeutumisesta ruokailuun ja lohduttelusta nukkumaanmenoon, mutta toinen ei mihinkään. Vanhemmasta, joka ei saa lasta rauhoittumaan tämä voi tuntua pahalta, suosikkivanhemmasta puolestaan henkisesti uuvuttavalta. Jos joutuu jatkuvasti olemaan ainoa, joka kelpaa, seurauksena voi olla stressiä ja riittämättömyyden tunteita. Toisaalta myös omatunto voi kolkuttaa, koska haluaisi tehdä asioita ilman lasta.

Erityisen rankkaa voi olla, jos vanhemmat ovat tosissaan yrittäneet jakaa vauvan kanssa vietetyn ajan keskenään. Suhteeseen on siis panostettu, ja silti käy näin. Tällöin on hyvä muistaa samanaikaisesti muutama tärkeä seikka. Vaikka lapsi haluaisi mieluummin olla toisen vanhemman kanssa, se ei aina tarkoita, että lapsi aktiivisesti torjuisi toisen. Luonnollisesti vanhempi saa silti pahoittaa mielensä, ja omien tunteiden hyväksymisestä on usein apua. Kannattaa puhua omista tunteista puolison kanssa ja suunnitella, miten asiaa voisi yhdessä pyrkiä ratkaisemaan. Lisäksi on yritettävä luottaa, että vanhemman sitoutuminen ja läsnäolo palkitaan kyllä ennemmin tai myöhemmin – ja että kaikki lapsen vanhemmat ovat yhtä tärkeitä.

Mitä tehdä, kun lapsi takertuu toiseen vanhempaan?

Jos vanhemmat eivät itse koe tätä vaihetta ongelmaksi, ei tarvitse tehdä mitään. Muussa tapauksessa hyvä yleisvinkki on panostaa vanhemmuudessa yhteistyöhön: ei pidä kilpailla lapsen huomiosta tai näyttää, että itse suoriutuu jostakin tehtävästä parhaiten (tai huonoiten), koska lapsi huomaa ja uskoo tämän. Lapsen voi myös olla helpompi hyväksyä se, kuka hänet nukuttaa tai pukee, jos häntä valmistellaan kertomalla selvästi etukäteen, kuka tekee mitäkin. Vanhemmat voivat myös oppia toisiltaan. Jos lapsi vaikuttaa suosivan jommankumman tapaa hoitaa jokin askare, kuten laulaa laulua hampaita pestessä, toinen vanhempi voi kokeilla samaa ja katsoa, sujuuko homma paremmin. Toinen tapa yrittää tehdä tilaa on määrittää eri vastuualueita. Toinen vanhempi voi esimerkiksi ottaa vetovastuun iltatoimista ja toinen hoitaa päiväkodista hakemisen. Näin kumpikin saa luonnostaan hetken aikaa lapsen kanssa. Toisaalta esimerkiksi äitivaihetta elävän lapsen voi olla helpompi hyväksyä, että toinen vanhempi vaikkapa lukee aina iltasadun.

Usein käy myös niin, että kaikki sujuu hyvin, kun vanhempi on lapsen kanssa kahden. Tässä tapauksessa siirtymäaikana – kyse on nimittäin useimmiten juuri siitä – voi yrittää ottaa kaiken irti lapsen kanssa kahdestaan vietetystä ajasta, iltasatujen lukemisesta, nukuttamisesta ja hupsuttelusta. Lisäksi vanhemmat voivat pyrkiä osoittamaan selvästi huomiota toisilleen yhdessä ollessaan. Lapsi aistii vanhempien keskinäisen lämmön ja voi myös omaksua sen. Muista myös, että käyttäytymistä voi harvoin muuttaa väkisin. Jos lapsi niskoittelee tai kieltäytyy kokonaan, on hyvä ottaa pari askelta taaksepäin ja antaa ajan tehdä tehtävänsä, sillä muutoin tilanne voi pahentua. Lasta ei saa myöskään syyllistää, jos vanhempi pahoittaa mielensä. Lapsella on ennen kaikkea oikeus siihen, että hänen tarpeensa tyydytetään, eikä hänen käytöksensä ole mitenkään laskelmoitua. Taustalla on aito toive olla sillä hetkellä toisen vanhemman kanssa. Torjutun vanhemman voi olla hyvä sanoittaa tilannetta yhdessä lapsen kanssa ja osoittaa, että lapsen tunteet ymmärretään. ”Niin, haluat nyt olla vain äidin kanssa. Ymmärrän kyllä, hän on niin ihana! Maailman mukavin ja ihanin äiti! Mutta minustakin on kiva olla sinun kanssasi. Siksi saat tänä iltana olla minun kanssani, ja voimme vaikka kaivata äitiä yhdessä!”

Faktantarkistus: Tova Winbladh, laillistettu psykologi